Toistaiseksi nimetön

En tiijä. Sitä ne pojat kilpaa toistelivat Am-pitkän jälkeen. Viitasaarelainen lauantaipäivä ei siis juurikaan metallia Nimettömille suonut. Simppa ja Ran kykenivät sentään Am-plaketin kylkeen murjaisemaan, muut pojat olivatkin sitten enemmän tai vähemmän hitaampia. Koska uHo ja Tex olivat hävinneet nimettömiin puolustustehtäviin, eivät hekään olleet tuomassa menestystä Nimettömille. Niinpä paineet asetettiin viestijoukkueille, sillä täytyyhän Sirpa-Anteron saada toimistolleen edes yksi palkinto Am-viikonlopusta.

Onneksi Nimettömät on tehty kestämään paineita. Tai ainakin osa heistä, sillä pieniä joukkuemuutoksia jouduttiin tekemään heikkohermoisimpien kieltäydyttyä joukkuepaikoista. Kuitenkin kaksi timantinkovaa joukkuetta saatiin liikkeelle ja suuren massan ansiosta se liike ei ihan heti pysähtynytkään. Tuloksena oli kuin olikin se mitali, tällä kertaa hopeinen. Ran ja Koirra hoitelivat ensimäiset osuudet huolella ja Remun tehtäväksi jäi vain ottaa hopea pois kuleksimasta. Epävirallisten tietojen mukaan Sirpa-Antero tyytyy viestihopeaan ja suostuu jatkamaan yhteistyötä Nimettömien kanssa..

Niinhän siinä sitten kävi, että Suomen tunturit kävivät liian pieniksi ja poikain oli lähdettävä etsimään sitä kuuluisaa penkkaa länsinaapurin puolelta. Koska nimi on enne ja Ruotsissa on tänä vuonna tavattu ennätyksellisen paljon hyttysiä, päätti Nimetön johtoporras lähettää matkaan Daalenin veljekset. Pojathan eivät tunnetusti tällaisista reissuista kieltäydy, ja lähtivätkin hymyssä suin kohti esi-isiensä asuinseutua Tänndalenia vai mikä daaleni se nyt olikaan.

Valmistautuminen reissuun sujui pojilta tavalliseen tapaan. Suunnitelmat tehtiin ajoissa ja tarkkaan, toteutus oli mitä oli, jos sitä oli. Turun satamassa pekuloidessaan pojat totesivat kaikesta huolimatta tilanteen olevan hyvä: Ran oli reenannut itsensä hapoille ja Jeer ei ollut kyennyt reenaamaan, koska oli hapoilla. “Taitopuoli on meijän heikko kohta, mut on meil silti tsäänssit”, totesivat pojat taktiikkapalaveria laivalla pitäessään.

Parin fikapaussin, paikallisten kebabbien maistelun ja markkinatanssien jälkeen automatka Ruotsin läpi oli ohi ja veljekset pääsivät ihastelemaan aitoa ruotsalaista tunturiseutua. Iltalenkkiä tehdessään pojat vielä naureskelivat tulevalle koitokselle ja yrittivät samalla frisbeenheiton maailmanennätystä onnistuen melkein hukkaamaan pelivälineen ja houkuttelemaan paikallisen tunturisuden mukaan leikkeihinsä.

ennen ensimmäistä starttia pojat jaksoivat vielä hymyillä

Ensimmäisen kisapäivän lähdössä Jeer ja Ran jaksoivat edelleen hymyillä ja totesivat olevansa tikissä. Lähtölaukauksen jälkeen pojat vihdoin tajusivat, mihin olivat lähteneet ja hymy hyytyi. Edessä oli reilu 26km tunturikoivikon ja avotunturin sekoitusta laadukkaalla ruotsalaistyylisellä kartalla. Heti ykkösellä jokaisen parin ottaessa pientä varmistuskaarrosta kisan luonne kävi selväksi. “Juokseehan ne aika kovaa, mut ei ne näköjää osaa suunnistaa”, pekuloi Jeer puuskutuksensa ohessa. “Ei nii, mut ei osata mekään”, heitti Ran takaisin. Alun hässäkän jälkeen poikien matka jatkui lennokkaan päkiäaskeleen ja viisastelun merkeissä muita pareja silmällä pitäen. Varsinkin ruotsalais-tsekkiläinen hiihtäjäpari Martin Larsson- Martin Koukal piti Nimettömän pojille seuraa pummatessaan ja Koukalin valitellessa huonoa pitoa, vai luistoko se oli. “Ei se oo maailmanmestarillakaan aina helppoo”, miettivät Jeer ja Ran Koukalin huutaessa vitosrastilla parilleen otsikonkin esiintuoman lausahduksen..

Kisan puolenvälin tienoilla rata palasi lähtöpaikan tuntumaan ja oikeat penkat alkoivat. Samalla alkoi poikien alamäki pummauksen merkeissä. Liekö happo noussut päähän asti, kun muutamalla peräkkäisellä välillä koukkua tuli puolisen tuntia. “Ei siin muuten mitään, mut se sata metrii ylimääräst penkkaa otti vähän päähän”, totesi Ran. Tuhannen metrin tienoille noustuaan alkoi suunnistus taas sujumaan, mutta tilalle ilmeni uusia ongelmia porotokkien ja rasitusvammojen myötä. Jäljellä oli kuitenkin enää pari väliä ja veljekset sinnittelivät maaliin Jeerin suunnistaessa ja Ranin nilkuttaessa vain 46minuuttia kärjen jälkeen vietettyän radalla reilun 4 tuntia. Hyvin nöyriltä näyttivät veljekset maatessaan ruohikolla ja valittaessaan tuskaansa. Mökilleen selvittyään pojat päättivät kuitenkin yrittää seuraavaakin starttia, vaikka maaliin asti selviäminen tuntuikin epätoivoiselta ellei mahdottomalta.

loppukiri vai mikä se oli

Toisen kisapäivän matka oli taas reilu 26km, mutta nousua oli vain naurettava 330m. Siitä innostuneina veljekset uskoivat selviävänsä myös toisen etapin maaliin, tai ainakin uskottelivat itselleen asian olevan niin. Kartan käteen saatuaan Jeer alkoi mittailla ykkösväliä, joka näytti pitkältä kuin nälkävuosikymmen. 55 minuutin kuluttua pojat löysivät itsenä reilun 7 kilometrin päässä sijainneelta ykkösrastilta. Toisen päivän rata oli lähinnä tasaista avotunturia avosoineen, järvineen ja jokineen. Varsinkin joet olivat poikien mieleen, sillä niissä kerkesi antamaan pikaista kylmähoitoa hajoamispisteessä oleville polville. Pienestä noususummasta huolimatta toisena kisapäivänä käväistiin lähes sata metriä ensimmäistä päivää korkeammalla. Radan puolenvälin paikkeilla olleen tonnin ylityksen jälkeen Jeer alkoi kaivata lisähappea hapokkaisiin reisiinsä. Hyvin hiljainen oli veljeksistä nuorempi seuraavien kilometrien ajan ja pikkuhiljaa Rankin alkoi ymmärtää, ettei kaverilla ollut enää ihan kaikki porot tokassa. Viitisen kilometriä ennen maalia pienehkön vastatuulenvireen hönkiessä Jeerin oli pakko tunnustaa ensimmäisen välikuoleman olevan totta. Ennenkin avotuntureilla välikuolemia kokenut Jeer ei kuitenkaan antanut periksi ja Ranin viisastelun avulla pojat selvisivät jälleen maaliin asti ajassa 3:43 . Myös toisen päivän maalissa poikien ilmeet olivat vakavahkot ja varsinkin tumma Jeer tunsi epätoivon olevan valtava. Illan aikana veljekset kuitenkin piristyivät ja olivat taas valmiit ottamaan uuden haasteen vastaan.

Kyl loppukirin jaksaa aina ottaa..

Kolmannen päivän startin alla pojat huomasivat sijoituksensa nousseen melkoisesti lukuisien keskeytysten myötä. Suomalaispareista Nimettömät olivat toiseksi korkeimmalla tulosluettelossa. Reilun tunnin johtavan parin jälkeen irti päässeet veljekset lähtivät jälleen intoa puhkuen kohti viimeisiä lenkkejä. Takaa-ajosta väliaikalähtöön tippuneet pojat saivat eteensä ja peräänsä muutamia muita pareja ja keskeyttäneiden porukoita ja tiedossa olikin mukavaa kisaa yksinäisten kilometrien sijaan.

Saatto siin pari penkkaa olla matkalla

Kuten pojat olivat ounastelleet, tarjosi viimeinen päivä kaikki penkat, jotka olivat jääneet huiputtamatta. 710 metriä ylämäkeä oli jo jotain, mutta tuskin liikaa. Ensimmäisen rastin luminotkosta noustessaan veljekset tajusivat keskeyttäneistä hiihtäjistä koostuneen porukan liikahtavan melko hyvää vauhtia ja keskittyivätkin hapokkaammalta näyttäneen kokonaiskisassa poikien edellä olleen parin jahtaamiseen. Kakkosvälin puolen tunnin nousun jälkeen nämä vihreäpaidat olivatkin jo jääneet veljesten taakse, mikä sai poikien kilpailuvietin heräämään ja antoi lisää voimia, vaikka niitä ei enää ollutkaan. Myös edessä pummaavat hiihtäjäpojat antoivat Ranille ja Jeerille lisää uskoa vai toivoako se oli. “Mikäs täs on juostessa kun aurinko paistaa ja urheilu tuntuu kiinnostavalta”, pekuloivat pojat haistellessaan parhaita porojen polkuja rinnettä edetessään.

puolen tunnin penkka takana

1,5 kilometriä pitkä ja 300 metriä korkea vitosväli antoi pojille hieman uuden näkökulman suunnistukseen “Montakohan askelta täs tulee, kun jokaine askel on 15cm pitkä?” mietti Jeer hörppiessään vettä tunturipurosta.. Huipulla 1260 metrin korkeudessa maisemia katsellessaan pojat totesivat penkan olleen yllättävän helppo ja näköalojen ihan ok.

Sellane penkka

Viimeisten välien suossa tarpoessaan Ran alkoi valitella tummuuttaan ja Jeer soiroja polviaan. “Ei voi enää pysähtyä ku sit ei pääsis liikkeelle”, pekuloi Ran samalla kun Jeer kirosi polvikipujaan. Viimeisiä metrejä juostessaan pojat eivät enää jaksaneet ajatella mitään, kunhan vain juoksivat. Ja maaliin asti selvisivätkin 79 kilometrin ja reilun 11 tunnin taipaleen jälkeen saavuttaen viidennen sijan kokonaiskilpailussa. “Iha hyvä suoritus näin ekaks kerraks”, oli poikien kommentti kisastaan.

Käytiin sit iltalenkiks viel hakee yks pikkupenkka

Hyvin meni, vain yks nilkka rikki ja lamppu väänty, vai kuinka ne olivatkaan. Näin meitä opetettiin.

Kohtuullista kansallista kokoa olevien FinnSpring-kansallisten järjestäminen tuupattiin tänä vuonna Närpeksen seudun urheille suomenruotsalaisille. Varsin mehukas suopursumaasto avokalliokumpareineen tarjosi AL-sarjassa viihtyneille veikoille hyviä suorituksia ja vähän heikompiakin.

Kallio oli nimensä veroinen soiden välisillä alueilla ja puskikin keskimääräistä paremmalla juoksuvauhdilla nimensä kolmanneksi 1.50 Sipoon sutta, Jari Sillmania enemmän hissutellen. Randaalen korkkasi myös kevyesti ruskettuneena kevään kunnolla käyntiin seitsemännellä sijallaan reilun minuutin Garylle antautuen.

- En mie osannu tuota pitkää väliä vetää, totesi Kalle.
- No näin se tehdään, suhautti Kari ja tempaisi malliesimerkin polvisuunnan ottamisesta miesten ryhmän palautekeskustelujen aikana.

Ihan kelvollista jälkeä tekivät myös Supinadora ja Jerdaalen sijoilla 15 ja 14. Virheitä tosin oli miesten omien puheiden mukaan tullut kymmeniä minuutteja, luonnollisesti.

Huikeinta antia tarjosivat PM-katsastussarjassa H20 TexMex ja jUho. Alhon Akin ehkä parhaat suunnistajat näyttivät, että kunto on rautaa ja viihtyivät metsässä yhteensä reilun neljä tuntia. Ilmeisesti SM-erikoispitkille valmistautuminen on alkanut.

Viestitouhuu
Harjoitettiin sunnuntaina. Käry Kallio aloitti ykkösen mainiosti kärkiletkassa, mutta Supi Louhosluoto osoitti olevansa seuran ykkösaloittaja kaikesta huolimatta ja tuli hieman reippaammin. Sijat oli 16 ja 20 ja eroa kärkeen alle minuutti.

Ykkösjoukkueessa Randaalen jatkoi sitten hommia muikea ilme kasvoillaan ja ei varsinaisesti ryssinyt, vaikka yhden minuutin koukun kerkisi matkan varrella ottaa. “No niinhän siinä kävi, et mie sain sen viitossijan letkan okulaareihin sellasel puolen kilometrin suonylityksellä ja kattelin, että nehän menee tuonne oikeelle. Varmaan sitten olin niin hapoil, kun itse vedin vasemmalt ohi.” Vaihtoon Kalle rynnisti sijalla kymmenen, vajaan nelisen minuuttia hurjaan vauhtiin innostunutta Teräsmies Anttosta jäljessä. Ossi hoiteli kakkosjoukkueen mallikkaasti vaihtoon sijalla 24. “Näin mie Kalleekin siellä. Ihan hyvin tähän harjoitteluun nähden.”

Kolmospätkä oli Jerdaalenin näytön paikka. Eteen lähti tossua ulkoiluttamaan Angelniemen kohtuukulkuinen kaveri Tuomo Mäkelä ja kyyti oli sen mukaista. “Siinä pitkällä kakkosvälil löin ja löin mut totesin, että ei se selkä juuri lähene, mut sit kun se pummas nii pummasin itsekin ja oltiinkin yhdes.” Vaihtoon Ahonen rallatteli mainiosti Angelniemen kyydissä edelleen sijalla kymmenen. “Urheilu on välillä tällasta.”

Neljäs eli ankkuri oli Mylläri Myllymäen urotekojen paikka. Suurviestien kokenut ankkuri ei pienemmän viestin ankkuroinnista liikoja paineita ottanut. “Jännittää pirusti.” Metsään Tero pääsi keskinkertaisten suunnistajien Dmitri Tsvetkovin (Viesti MM-kultaa..) ja Andrei Hramovin (2*henkilökohtainen MM-kulta, 3000m 8.04.) kanssa samoihin aikoihin. “Aika kovaa ne liikkuivat heti alusta lähtien.” Perään tulivat heti myös Simonas Krepsta ja Jörgen Wickholm, joten vauhtia oli tarjolla takaviistosta.

Tero ylitti lopulta maaliviivan sijalla 13, paremmalla kuin JRV koskaan FinnSpringissä tai vastaavissa. “Vähän oli tahmeeta tuo meno, ei vain pysty vastaamaan vauhdissa, mutta hyvähän tuo sijotus ja varsinkin koko joukkueen suoritus oli.”

Toisen joukkueen kaksi jälkimmäistä osuutta olivat edellispäivän sankarien Juhon ja Teemun näytönpaikkoja. Komeasti pojat maalasivat rastivälejä hieman karkealla pensselilla. Hieman tietysti jäi harmittamaan, että OrPo:n joukkue ehätti edellä maaliin. Vielä on pojilla opittavaa.

Nää o näit tuloksii

“Vaikka menomatkalla sovittiin, ettei mailasta puristeta niin on siitä nyt #%&¤% sen verran kiinni pidettävä ettei se lähde käsistä!”

Alapedillä Remonen antoi viiltävää palautetta laivan keinahdellessa leppoisasti kohti Turkua, tuota niin monen epäonnistuneen kevätyönviestin näyttämöä. Nyt tultiin kuitenkin Tiomilasta, monen sadan kilometrin päästä. Yhtä kaikki, päät olivat kuitenkin yhtälailla painuksissa. Viesti oli mennyt pääosin nousujohteisesti, mutta pari-kolme sijaa/osuus ei antanut aihetta riemunkiljahduksiin kun lähtöasetelmat olivat kaukana sadan takana. Se siitä viestistä. Oli aika jakaa fair play-pokaali.

“Nää on näitä pokaaleja.”

Jere avasi viimein suunsa. Mies ei ollut sanonut sanaakaan sitten långa nattenin. Mönkinyt vaan makuupussiinsa. Oli kuulema kyylä, väitti jälkikäteen. Siitäkin huolimatta mies päätettiin lähes yksimielisesti palkita raskaasta urakasta, perusteena raskas osuusaikatappio eräälle lähes näkymättömäksi laihtuneelle maajoukkueluotsille, joka kaiken lisäksi oli kärsinyt pohjekrampeista kaksi kolmasosaa matkasta. Puheenaihe kääntyi heinään ja suopursuun.

Laiva keinui koko ajan enemmän.

Pohjalla käytiin. Nyt ollaan ehkä vielä syvemmällä. Kevätleiristä on siis kyse. Saatto olla kyseessä koko firman leiri, mut tytöt kertonee jälleen omia kuulumisiaan siellä Venlatiimin sivuilla.

Aloteltiin leiri tietysti syömällä. Siitä saatiinkin sitten hyvä syy olla reenaamatta muutamaan tuntiin. Ja kun ruoka oli vihdoin sulanut, niin olikin jo pimeää, eli huomiseen. Tai sitten ei. Kovia jätkiä kun ovat olevinaan, lähtivät Nimettömät pimeän turvin reenaamaan. Jotkut asiat eivät vaan kestä päivänvaloa, eli ei tästä sen enempää..

Lauantaiko se sitten olikin jo vuorossa. Leiri lähestyy loppuaan ennenkuin kerkesi alkaa. Pakko pitää leirit lyhyinä, ettei äijät tummu. Aamupäivällä harjoiteltiin erilaisia perhoskuvioita. Pitkän pekuloinnin tuloksena saimme selville, että paras taktiikka perhoslenkeillä on olla nopeampi kuin muut. Itse reenissähän Daalenin veljekset Jeer ja Kran olivat täysin omilla happoluvuillaan juostuaan kovempaa kuin juoksivatkaan…Iltapäivän ohjelmassa oli tietysti ruokailua ja kahvittelua ja pekulointia ja oli vähän urheiluakin. Rinttiä nimittäin. Nimettömät totesivat yksissä tuumin sen olevan liian vaikeaa, ja päättivät keskittyä seuraavaan ruokailuun. Illalla hiottiin vielä pelikuvioita alkavaa futiskautta varten ultimatea pelaten. Otteista päätellen JRV tulee olemaan myös alkavalla kaudella Jämsän hallitseva futisjoukkue.

Sunnuntaiaamun hämyssä pakkasivat Nimettömät tavaransa aloittaakseen jälleen kerran uuden kisakauden. Jännitys oli jo kahvikuppien tärinästä havaittavissa. Ennakkopekuloiden perusteella joukkiomme osasi odottaa nopeakulkuista maastoa ja sitähän oli myös tarjolla. Se nopeus ja kulku vaan oli lähes kaikilla survottu Pohjan heikkoihin hankiin. Hankolaisten kangasmaastojen taitajana tunnetuksi tullut Koirrra oli koiramaisen kulkunsa ansiosta paras Nimetön ja sai siitä hyvästä hyvän mielen. Muille jäi paha mieli.

Hei kaikki taas! Täällä jälleen rakas sihteerikkö Sirpa-Antero tuoreen rusketuksen kera. Hiljaista on nimittäin pitänyt toimistolla, sillä viime kotileirin huonojen näyttöjen takia en ottanut matkaseurakseni aurinkoon kuin oman itseni. Mutta viime päivät ovat olleet antoisia, kun Jere on täällä hermoillut Tiomilan suhteen ja kysellyt samaa kysymystä yleensä seitsemän kertaa putkeen.

Äänesseudun suunnalta eräs uljas metsäkanalintu elikkäs metso, vai Mehtoko se oli, oli pirautellut yhdelle, jos toiselle ja lopulta Jere oli sen piperryksen luokitellut “asap” -tasolle. Itse olisin pitänyt sitä “interesting, let´s think about it after a cup or two of really awful coffee made by jäger” -tasoisena. No sellaisia nämä nuoret ovat.

Kohti kevättä ilmeisesti kuljetaan, sillä Kallekin on alkanut jo hermoilemaan oman kuntonsa puolesta ja ilmoitti jo jättävänsä Tiomilankin väliin, kun on silloin niin pilvessä. Positiivisia oireitakin on tullut, sillä tuo aina niin ajokoiramaiselta vaikuttava Kari alkoi jo muistelemaan vanhoja Ruottin reissujaan ja totesi Tiomilamaastonkin olevan oikeestaan lähes yhtä tuttu kuin takapiha (mutta kenen??). Terostakin kuultiin muutakin kuin huhuja ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Ridge Forresterin kaksoisolento kertoi, että “jännittää jo nyt ihan kauhiasti.” Ja on myös muuttanut reenireseptiään kunnolliseksi välimellanpullamössöksi eli kevyet reenit kovempaa ja kovat hiljempaa, kun niiden kevyiden takia ei jaksa hiihtää kunnolla kovaa. Hieno resepti! On se velmu mies. Yksi viikon tähänastisista kohokohdista oli myös se, että Simo ilmoitti olevansa lyönnissä. Tosin omalla hyväksi havaitulla tyylillään. “Lähdetkö Tiomilaan?” “Joo.” Erittäin asiaa.

Kyllä kevät näyttää taas valoisammalta. Palaillaan aiheeseen jahka olen sisäistänyt aikaeron kunnolla, nyt tarvitsen kauneusunet. <3

Jälleen koitti kotileirin aika. Tällä kertaa paikalle raahautuneet Nimettömät saivat ensimmäisen leirikosketuksen todelliseen Suur-Jämsään, kun lähinnä amiksestaan tunnettu Jämsänkoski liitettiin vuodenvaihteessa Jämsä-Cityyn. Kyseisellä liitoksellahan ei sinänsä ole minkäännäköistä tekemistä kotileirien tai kovin monen muunkaan asian kanssa, mutta tulipahan mainittua..

Lähes viileäksi kuvailtu ilma oli perjantaina vastassa, kun reenitouhuja aloiteltiin varsin hämärissä merkeissä. Ainoa valonlähde - ja samalla peliväline - oli kellertävänhohtoinen tikku, vai mikä patukka se olikaan. Loput tästä tulevaisuuden trendipelistä jokainen voikin itse kuvitella. Huikean matsin jälkeen koeteltiin vielä musiikkimaun rajoja rokkijumppacd:n tahdissa. Tällä kertaa jouduttiin tyytymään Temérion musiikkimakuun Retkun unohdettua levynsä kotiin. Melko samalta se kyllä kuulosti kuin aiemminkin..

Lauantain viisastelusessio aloitettiin aamuvarhain kuppia ottaen. Kyseessähän oli siis maailmanlaajuista suosiota nauttivan Korttelicupin 2. osakilpailu. Tällä kertaa kisattiin lähes Jämsän ydinkeskustassa, koska sen on todettu aiheuttavan eniten pahennusta asukkaiden joukossa. Tosin sunnuntaiaamu olisi ajankohdaltaan ehkä parempi.. Joka tapauksessa tämänkertaisen jännitysnäytelmän vei nimiinsä muita masentavalla tavalla Koirrrrra Sompi. Kakkoseksi ehtinyt Jerkku-Orkku oli keksinyt matkan varrella tekosyyksi huonoon kulkuun väärän taktiikan ja pronssia napannut Retku pekuloi aamuisen kisa-alueeseen tutustumisen aiheuttaneen liikaa jumia reisiin. Masa Kärkkäisen varmalta näyttänyt palkintopallisija vaihtui katkeraan neloseen ylimääräisen rastivälin myötä. Kisaa käytiin myös naisten sarjassa, siitä lisää venlatiimin sivuilla, tai sitten ei. Todennäköisesti ei.

Iltapäiväkahvien jälkeen käytiin kuuntelemassa melko tunnetun suunnistusvalmennustietäjän puheita. Lyhyesti luennon idea oli tämä: Jos haluat olla nopea, ole gepardi. Jos taas haluat olla kestävä, ole antilooppi, vai mikä hevonen se olikaan.  Lisäksi tilaisuudessa kirjoitetuista muistiinpanoista voi poimia seuraavan lauseen: Jos väsyt, olet huono ihminen. Näitä metodeja käyttäen uskomme Toistaiseksi Nimettömästä tulevan toistaiseksi voittamattoman. Gepardinnahkatilaus on jo lähetetty.

Onks tää se gepardi??

Lauantai-illan ratoksi oli ohjelmassa vielä mäkireeniä ja sählyä - mitenpä muutenkaan sitä lauantai-iltaa voi viettää..Viimeistään sählyn jälkeen oli selvää, että olemme erityisen huonoja ihmisiä.

Leirin viimeinen reeni koitti vihdoin sunnuntai-aamun ensimmäisinä tunteina. Teemana oli käydä kusettamassa Koirraa Rasuanniemessä. Siinä myös onnistuttiin, samalla etsiskellen alueen tunnettuja pyynti- ja saantikuoppia. Valitettavasti jälkimmäiset jäivät tällä kertaa näkemättä. Onneksi pyynti on kuitenkin tärkeämpää kuin saanti, kuten yksi aikamme suuri ajattelija on todennut.

Leirin vauhdikkain reeni, kuten kuvasta näkyy..

..tai no, näköjään jotkut otti jopa juoksuaskeleen tai kaks

Sirpa-Anteron kanssa tuossa eilen keskustelimme harjoittelusta. Sihteerikköhän on yksi vähemmän tunnetuista guruista tällä saralla ja hän käskikin lisäämään seuraavan kuukauden aikana määrää ja tehoja, jottei poika pääsisi liian helpolla, kuten tähän asti.

Jotta ei jäisi mysteeriksi, että mitä tässä on tehty niin seuraavassa tiivistetysti ensimmäinen 10 viikon varsinaiseen harjoitteluun valmistava setti, joka loppui tuohon vuoden toiseen viikkoon.

Marraskuu 48:46, 293 juoksukm. Joulukuu 66:06, 446 juoksukm.
Viikot 45-2. 10:13, 9:38, 17:25, 11:30, 14:58, 14:24, 17:00, 15:16, 13:43, 10:05.

Pääosin nuo on runnottu juoksemalla ja sauvakävelemällä utranharjua ja susivuorta pitkästi ja päätyyn, ei nyt mitään kuuta taivaalta haettu missää vaiheessa, mutta kyllä se ulkoilma kerkis sopivan tutuksi tulla. Sellainen 10% harjoittelusta meni VK-alueelle, että pysyy edes jonkunlaisessa vireessä tuo tehopuolikin. Loka-marraskuussa (6vk jakso) tein voimaharjoituksia nousujohteisesti ilman painoja (kyykkyjä+keskivartalo yms, sarjat 100-300 toistoa*3) ja joulukuussa (4vk jakso) viikoittain hyppelyjumpan lisäksi pitkiä mäkivetoja (n.8min*3-4). Vauhdit nousi, sykkeet laski ja saatoin pari kertaa nojailla polviinkin, kun syletti.

Uudenvuodenkorttelin jälkeen on tässä tullut pidettyä pari vähän rauhallisempaa reeniviikkoa ja tällä viikolla onkin sitten siirrytty varsinaiseen työstelemiseen, eli lipsuteltu kuolemanliukkailla jäillä. No kylhän mie jouduin istuu luennoilla ja seminaareissa pari päivää aamusta iltaan, mutta se on nyt sitten ohi, 4kk sm-erikoispitkään.

Sirpa-Antero lupaili, että jopa kuvamateriaalia saattaisi ilmaantua alkavan viikonlopun tapahtumista. On se mukava tuo meidän sihteerikkö

Tsekkaa sykekäyrä: Monstersykkeet 2008
Tsekkaa reitti ja korkeuserot: Monsterreitti 2008

Uudenvuodenaattona suoritti joukkio JRV:n suunnistajia monstermaisiin mittasuhteisiin venyneen suunnistusharjoituksen. Oikeaa rataa lähtenyt osasto oli pieni, mutta sitäkin päättäväisempi - Jere, Joonas, Kalle ja Matti. Joukkoon kuului myös Teemu, joka kuitenkin joutui lopulta antautumaan kielletylle alueelle, Jämsänkosken Nesteelle, suoritettuaan liikehdintää noin 15 kilometrin verran.

Alkumatkallakin oli jo tapahtunut. Tutuksi tuli ensin Jämsän yksityistettävän sairaalan alueet, uunituoreet Pispalan nakkikioskin ja SoTen kartat, kunnes lopulta päädyttiin kunniotetun Susivuoren reunalle. Täällä tapahtui ensimmäiset ratkaisut Retku Rantalan kirmatessa päättyvän vuoden innoittamana kovaa ravia pohjoiseen. Tyhjennettyään ensin tiellä hieman ylimääräistä energiaa ja reitinvalintojen pääteristeyksessä myös nestepuolta, havaitsi Rantala olevansa noin 69 metrin karkumatkalla. Tästä suivaantuneena Kalle päätyikin laittamaan tossua hieman syönnille ja pysytteli erossa muista aina Jämsänkosken taajamaan saakka.

Tuolla mallikelpoisella ElonenSprint08 sprinttikartalla Retku sitten totesi, että porukassa on kuitenkin hauskempaa ja jättäytyi mukaan tummenevaan joukkoon. Karkulainen oli siis ajettu kiinni ja matkaa alkoi olla takana sellainen vajaa kaksi peninkulmaa.

Merjan kääntyessä joukosta lyhemmälle radalle siirtyi tässä vaiheessa nelikoksi kutistunut ryhmä ElonenSprint -07 maastoon ja työsteli välillä reippaanlaisellakin askeleella liputtomia rasteja halki, poikki ja soiroon. Tuota ihanuutta työstellessä huomautti Matti forwardinsa turvin puolimaratonin tulleen täyteen. No ei se ole mikhään, vielä olisi reilu peninkulma jäljellä.

Seuraavat rastivälit osoittautuivat varsinaiseksi vedenjakajaksi Joonakselle. Kääntäen verrannollisesti käyttäytyivät Nurmisen pohkeiden kireys ja herran puhemäärä. Lopulta uljaasti Jämsänjokilaaksoksi nimetyn, ainakin neljä eri kohdetta sisältäneen, kartanpalasen puolivälissä alkoi kuulua selkärangan nitkahtelua Joneksen matkan hyytyessä legendaariselle Mellansuoran vastatuuliosuudelle. Tätä ennen oli jo Retku todennut, että on tässä tiettyä fiilistä, kun viimeistä kertaa ikinä harjoitellaan Jämsänkoskella. Ei koskaan enää!

Taivas aukeni samalla kun kolmikko Jere, Kalle, Matti ylitti Jämsän taajaman kynnyksen. Nimittäin aurinko tarjoili hiljalleen jo janoisille sankareille säteitä, jotka kertoivat, että ei tämäkään reissu aivan turha ollut. Entä jos emme olisi olleet ulkona sillä hetkellä?! Siitä D-vitamiinit, oujea!

Oinaalan päässä sovittu herrasmiessääntö, että Mellansuoralla ei karata toisiltamme piti loppuun asti.  Lamminsuon lammikoiden päässä tapahtunut viimeinen kartanvaihto sai jo retkuveikot tuulettamaan - ei juuri mitään enää. Olihan tosin jo 30 kilometriä aika lailla pykälässä.

Hartusvuoren huipulla olleet viimeiset rastit eivät ennakko-odotuksista poiketen toimineet enää veden-, hien-, tai minkään muunkaanjakajina. Vaikka liuhuletti-Rantala lisäsikin vauhtia pahat mielessään, osoittautuivat niin apulentomekaanikko-Ahonen kuin hissipoika-Kärkkäinen sen verran sitkeiksi, että eroa ei syntynyt sitten ollenkaan. Niinpä laskettelu jäätikköpolkuja Citymarketin takapihalle ja sieltä kohti Paunua oli enää muodollisuus.

Herrasmiessäännöt mielessään pitäen päätettiin maaliin tulla yhtä aikaa, sillä olihan legendaariseksi muodostunut harjoitus varmasti paras uudenvuodenjuoksu missään. Toisaalta oli ehkä myös järkevää olla katkomatta niitä erinäisiä jalkojen jänteitä, jotka alkoivat olla kohtuullisen kireänä.

Maalina toimineen tolpan kylkeen iskeytyi kolme kättä viimeisenä päivänä ajanlaskun alun jälkeen vuonna 2008, Jämsän ollessa edelleen Jämsä ja Jämsänkosken..no Jämsänkoski vaikka nyt sitten. Reilun 33 kilometrin taipaleen ja noin 165 minuutin laputus oli päättynyt.